Skip to content

Hetki joka muutti kaiken…

Maanantai 5.1.2015

Lähtö: 06:00
Sijoitus:-
Kokonaissijoitus:-
Ajoaika:

Aamulla herätys 05:00, aamupala ja ajokamat päälle. Lyhyt siirtymä, osin pientä soratietä ylös vuorelle, lämpötila ei päätä huimannut, joskaan ei pahasti paleltanut. Lähdössä satelliittipaikantimessa oli toimintahäiriö ja jouduin odottamaan, kun toimitsijan kanssa korjattiin vika ja pääsin lähtemään noin 2min myöhässä. Tie oli kuitenkin selkeää ja ei pölynnyt mahdottomasti, mutta ajoin edelleen pölyä varoen ja tehden ohituksia ainoastaan turvallisissa paikoissa vuoristotiellä. Ohitinkin paljon porukkaa ja pääsin kohtalaisen hyvin ajamaan omaa ajoa, mutta ajoittain jouduin pölyyn ja hidastelin, kunnes oli selkeä paikka ja vähemmän pölyä. Vuorilla tuuli kovaa ja pudotukset tien ulkopuolella oli hurjia. Laskeuduttua vuorilta alas, lämpötilakin nousi ja maasto muuttui aavikoksi. Ajo sujui hyvin, kunnes sain edellä olevan kiinni ja jouduin ajamaan pölyssä. Navigointi oli tässä vaiheessa helppoa kun katsojia oli käytännössä joka risteyksessä, joten eksyminen ei juurikaan mahdollista. Ensimmäisessä tankkauksessa oli ruuhkaa ja 15min pakollisen tauon vietin jonottaessani tankkauspisteelle, samalla syöden energiapatukkaa ja pyytäen toimitsijaa antamaan vettä pullosta. 

Matka jatkui hyvin ja sain ajaa enemmän omaa ajoa toiselle tankkauskselle km 359. Siellä vähemmän ruuhkaa ja ehdin jopa hieman huilahtaa, ennenkuin 15min oli kulunut. Arviolta km 400 alkoi ns. feshfesh, joka on talkkimaisen hienoa hiekkaa ja pyörä uppoaa siihen melkoisesti. Ajo kuitenkin suju, kun alusta hiekan alla oli kovaa ja pääosin tasaista. Nopeammat autot alkoivat tässä vaiheessa saavuttamaan ja pyörässäni oleva kaiutin alkoi huutaa merkiksi että takaa tuleva nopeampi haluaa tietä. Ajoin sivuun ja ralliauto syöksyy ohitse, hirvittävän pölypilven saattelemana. Koska näkyvyys putoaa nollaan, en voi kun pysähtyä ja odottaa 1-2 minuuttia että pöly laskeutuu, jolloin sama piipitys alkaa ja seuraava auto tulee. Yritän jatkaa aina kun siihen on näkyvyyttä, lisäksi hiekan alla alkaa olemaan syviä uria, joita siis en näe kun siinä on noin 40 cm pehmeätä feshfesh-hiekkaa päällä, ja ajo on haastavaa. Kun olen kupsahtanut nurin viitisen kertaa 500m matkalla, tiedän että taktiikka ei toimi, koska 170kg pyörän nostaminen +50 asteen lämmössä ajovarusteissa ei ole sitä kevyintä hommaa, päätän vaihtaa taktiikkaa. Yritän ajaa reitin vieressä, jossa maa ei niin pehmeää ja uria ei ole. Sen sijaan reitin vierustat täynnä tyrnipuskia muistuttavia puskia, jotka tekevät ajamisesta lähes mahdotonta ja pyörä jumiutuu useaan kertaan puskaan kiinni, jolloin joudun repimään sitä irti jälleen kuluttaen turhaa energiaa.
Palaan takaisin reitille ja takaa tulevat nopeammat autot aiheuttaa hälytysäänen mittaristossa, jolloin ajan sivuun ja odotan että auto ajaa ohi, perässään jumalaton pölypilvi, joka hävittää näkyvyyvden tyystin. Odotan arviolta pari minuuttia, että pöly laskeutuu ja näkyvyys palautuu, mutta uusi hälytysääni kuuluu ja jään odottamaan seuraavan auton ohitusta, jälleen jumalattoman pölypilven saattelemana. Parin minuutin odottelun jälkeen pöly on laskutunut niin, että pääsen vihdoin jälleen liikkeelle. Nostan vauhtia, jolloin pyörä etenee vakaammin ja matkakin taittuu tehokkaammin. Välillä perä irtoaa huolella ja pyörä on täysin poikittain, mutta pysyy kontrollissa,  kunnes…

Huomaan että etupyörä on livennyt ”näkymättömään” uraan ja tömähdän pää edellä maahaan ja olkapäähän ja peukaloon sattuu. Nousen ylös ja olen painamassa varoitusnappia GPS:stä varoituksesti takaa tuleville, että edessä on kaatunut kuljettaja, kun tuttu hälytysääni kuuluu ja pölyn keskeltä ilmestyy Nissan ralliauto jumalatonta kyytiä. Syöksyn sivuun, mutta auto näkeekin ensimmäisenä pyöräni ja väistää sitä samaan suuntaan,  puskien rapistessa auton alle. Yritän nousta ylös ja väistää uudestaan, mutta hiekkaa on polviin asti ja ajovarusteissa on hankala tehdä nopeita väistöliikkeitä. Auto lyö jarrut kiinni ja ajattelen jo mikä olisi paras asento ottaa vastaan törmäys. Onneksi auto pysähtyy puolen metrin päähän ja tajuan että ilmalentoa ei tullutkaan. Kuljettaja pui nyrkkiä ja ajaa syvemmältä pajukosta ohitseni. Tunnustelen miltä olkapää ja käsi tuntuu ja tulen siihen lopputulokseen, että peukalo on sijoiltaan/murtunut ja solisluu hellänä, mutta muuten kädet toimii. Punnerran pyörän pystyyn ja ajan sen sivuun reitiltä arvioidaksani tilanteen uudestaan. Pulssi on tapissa ja mietin koko homman mielekkyyttä ja järkevyyttä. Katson tiekirjaa, 16 km fesfeshiä sen mukaan jäljellä, mutta onko se yhtä haastavaa ja uraista kun tähän mennessä? Saan peukalon väännettyä takaisin paikoilleen, mutta puristaminen on kivuliasta ja voimatonta. Tulen siihen tulokseen että vaikka jatkaisin risalla peukulla ajamista, 12 päivää on liikaa ja riskit pahaan kaatumiseen isot. Tulen siihen lopputulokseen, että se ei ole enää riskin arvoista ja johan tässä on meinannut henki lähteä tähänkin mennessä.
Karjun kirosanoja ja lyön nyrkillä pyörän satulaan, miettiessäni kaikkea rahaa ja muita uhrauksia joita olen vuoden aikan tehnyt ja kaikki se on nyt kirjaimellisesti pölynä ympärilläni, hyödyttömänä…

Huomaan että lämpö on kova ja että on siirryttävä nopeasti varjoon jos en halua lämpöhalvausta ja homman luonne muuttuu henkiinjäämistaisteluksi. Painan sateliittipuhelimen soittonappia ja selitän tilanteen, kysyvät josko minulla on vettä. Vastaan että juomarepussa on noin puolitoista litraa ja pyörän vesitankissa sääntöjen vaatimat kaksi. Lupaavat tulla kohta ja hakeudun puskan alle varjoon ja otan nestehukka tabletteja ja juon vettä päälle. Tunnin odotettuani ketään ei kuulu ja olen juonut kaikki veteni. Otan juomarepusta juomaletkun irti ja menen pyörän luokse ja avaan vesitankin korkin ja alan juomaan arviolta 80 asteista vettä. Kuulen naisäänen ja toteaan että ääni tulee sateliittipuhelimesta. Hätääntynyt naisääni kysyy olenko kunnossa, kerron että vedet alkaa olemaan lopussa ja että ajaminen olisi erittäin haastavaa. Hän sanoo lähettävänsä helikopterin,  joka saapuukin jonkin ajan kuluttua. Kopteri löytää haastavasta pusikosta huolimatta laskupaikan noin neljänsadan metrin päästä ja ensihoitaja tulee noutamaan minua.  Lennämme takaisinpäin pätkää ja näen arviolta kahdeksan autoa kiinni tai katollaan feshfeshissä ja pudotamme kilpailijoille vesipulloja ja lennämme edelliselle tarkastuspisteelle. Laskeuduttuamme sinne, toimitsijat kertovat että erikoikoe on suljettu kyseiseen kohtaan ja ohjaavat tulevat kuljettajat helpolle kiertoreitille. Mielialaa putoaa entisestään, miettiessäni miten asia olisi mennyt jos olisin ollut hitaampi…
Saatuani ensihoitoa peukaloon, minut ohjataan ambulanssiin, joka ajaa kolme tuntia seuraavaan leiripaikkaan,  jossa peukalo kuvataan. Lääkäri toteaa että varsinaista murtumaa ei ole, mutta että sormi ilmeisimmin tarvitsee leikkausta. Selvitän pyöräni kohtaloa ja järjestäjän edustaja alkaa hoitamaan kuljetuksiani kotisuomeen. Saan kuulla että en pääse takaisin Buenos Airesiin kun seuraavasta leiripaikasta, joka on La Rioja:n kaupungin lähistöllä joten menen katsomaan jos voin auttaa huoltorekan luona muita kuljettajia ja puimaan päivän tapahtumia.

Seuraava päivä menee huoltoporukan maastoaudon kyydissä kartturin roolissa ja leiriin saavuttuani käyn jututtamassa  tuttuja mekaanikkoja, jotka ovat pahoillaan kuullessaan kohtalostani. Ilta menee pakatessa tavaroita ja tapaan ruotsalaisen Thomas Berglundin, joka johta ilman huoltoa ajettavaa, Malles Moto luokkaa. Hän on unohtanut sadevaatteensa ruotsiin ja seuraavana päivänä edessä on Andien vuoriston ylitys aamutuimaan, jossa kylmää ja sateista. Käyn hakemassa omat sadevaatteeni ja sanon että hän voi niitä lainata, koska itselläni ei enää niille ole tarvetta ja lohduttaudun sillä että ainakin voin hieman edesauttaa hänen rallia.
Seuraavana päivänä lennän teknisiin murheisiin keskeyttäneen Carl Hagenbladin kanssa Buenos Airesiin ja sitä seuraavana päivänä Suomeen.